Tänä aamuna tuli taas mieleen famuni sanonta: Jos ei aamulla mikään paikka kolota/särje, niin olen varmaankin kuollut. Pitää niin paikkansa. Minulla on perussairaus nivelreuma. Sitä on äidin että isän suvussa. Molemmilla mummoilla, tädeillä, serkuilla, kummin kaiman veljen vaimon siskolla etc. Ja minulla. Koska olen nainen. Ja naisilla se on yleisempää kuin miehillä. Minun tuuriani. Olen nainen.

Helmi-Maalis- ja Huhtikuu; Röntgenhoitajasta tuli uusi ystäväni samoin lääkäristä. Olen aina vihannut lääkäreitä ja sairaaloita. Ja nyt minun oli pakko juosta sairaalassa viikoittain. Lääkäri oli mukava tai on edelleen. Samalla lääkärillä käyn vielä(kin). Ei kai siitä pääse eroon, kun ei tämä vaiva mene mihinkään. Sieltä se leikkauspöydältä kiltisti kipitti perässä kipuineen päivineen. Hitto. Palataan leikkaukseen myöhemmin. Sitä ei halua vielä ajatella. Ei yhtään enempää kuin on pakko.

Alku kevät siis meni kotona. Enimmäkseen makasin sängyssä ja katsoin elokuvia. Välillä yritin istua. Lääkäri käski kävellä ulkona. No mene nyt sitten ulos, kun sielä on liukasta ja pakkasta enemmän kuin laki sallii! Eli olin pääsääntöisesti 3 kk sisällä. Elin häkissä. Siltä minusta tuntui. Kävin ulkona kun minulla oli "lenkki" seuraa.

Onneksi ystäväni houkutteli minut jo joulukuussa 2009 mukaan teatteri toimintaan. Jos en olisi lähes tulkoon joka sunnuntai käynyt harjoituksissa mukana, niin olisin varmasti seonnut. Hullujen huoneella. Lukkojen takana. En itse osaa näytellä eikä se ole se mun juttu. Olin avustajana ja kesällä huomasin olevani myös meikkaajana. Kevään aikana tehtävänäni oli ruokkia ihania näyttelijöitä, hankkia näytelmään lavastusta, keksiä keinoja nuken tekemiseen etc. Sellaista pientä. Mutta tarpeaksi pientä minulle. Ja tärkeää.

Päivät kuluivat. Maaliskuun lopussa oli jo vähän parempi. Särky pysyi aika hyvin kurissa särkylääkkeillä ja riittävällä levolla. Toivoa paranemisesta oli. Sitten huhtikuussa oli hoitoneuvottelu. Jopa reumalääkärini oli kutsuttu paikalle. Mangneettikuvissa oli jotain 'outoa', kuten minulle sanottiin. Kiva. Liivin vuoksi minulle tuli välilevynpullistuma ja mangneettikuvan 'outo' juttu oli viite selkärankareumaan. Mutta sitä pitäisi vielä tutkia lisää. BÄNG! Että ihan kivat vaan teillekkin. 

Eli ei riitä että se hiton reuma on joka ikisessä nivelessä ja sitten se vielä hiipii selkään kertomatta minulle! Ihan kiva. Mulla on paljon ihania ystäviä tässä mun kropassa. Ja vain koska olen nainen!

 

 

 

 

Olen jo pitkään miettinyt blogin luomista. Että saisin ajatukset jonnekkin. Tänään aamulla kun laitoin koneen päälle, niin ajattelin että nyt tai ei koskaan. Kirjoitukseni voi olla sekavaa, koska en osaa kirjoittaa järkevästi enkä selkeästi. Lisäksi en pysty edelleen(kään) istumaan kauan.

Eli kaikki alkoi tammikuussa 2010. Kaaduin selälleni koko painollani. Ja sitä painoa löytyy  Menin samana päivänä iltavuoroon. Ihmettelin töissä kun en pystynyt istumaan kunnolla enkä oikeastaan edes kävelemään. Potilaiden nostaminen oli hankalaa. Seuraavana päivänä menin lääkäriin kun tilanne vain paheni. En pystynyt tekemään mitään "normaalisti". Särky oli kamalaa!

Lääkäri lähetti minut röntgen kuvaukseen. Löydös oli epämääräinen. Ehkä murtuma tai pullistuma alaselässä.  Kävin siis terveyskeskuksessa lääkärissä. Njoh, lääkäri teki lähetteen seuraavalle päivälle sairaalaan CT-kuvaukseen. Ja sain häneltä soittoajan. Ja samalla lääkäri kehotti menemään varmuuden vuoksi seuraavana päivänä sairaalan fysioterapeutille hakemaan Extensio liivin ja tarttumapihdit. Asun siis aika pienessä kylässä ja meidän kylän apuvälinelainaamosta ei löydy kyseistä liiviä.

Ja kotiin odottamaan sitä seuraavaa päivää. Koko päivä, ilta ja yö oli aivan kamala. Hirveät kivut. Tuska ja ahdistus kun ei tiennyt varmuudella mikä selässä oli vikana.

Kuvaus meni hyvin. Mieheni oli tukemassa. Kävin hakemassa liivin ja pihdit. Menin kotiin odottamaan lääkärin soittoa. Itketti. Ja diagnoosi oli sitten se 2 murtuma alaselässä. Seuraavaan 3 kuukauteen Ei yksin kertaisesti saanut tehdä mitään. Liiviä piti pitää koko ajan paitsi ei suihkussa. Liivi päällä nukkuminen oli hankalaa. Tästä alkoi sitten nukkumisen vaikeuden kierre. En edes muista koska olen viimeksi nukkunut koko yötä yhteen putkeen. Aluksi kävin lääkärissä ja kuvauksessa kerran viikossa. Sitten kerran kuukaudessa ja huhtikuussa vain kerran.

Onneksi minulla on mieheni tuki ja ihanat ystävät sekä ihana äiti ja vara-isi. Yksin olisin varmasti seonnut.